Kirjoittaja: Johanna Snellman, Nicehearts ry
Naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa yleistä ja se saa monenlaisia muotoja. Tässä kirjoituksessa pohdin, miksi valkoinen Suomi[1] on pitkään vaiennut Suomeen muuttaneiden ja eri etnisiin vähemmistöihin kuuluvien tyttöjen ja naisten kokemasta pakottavasta kontrollista ja kunniaan liittyvästä väkivallasta.
Omaa ajatteluani asian ympärillä ovat kirittäneet erityisesti yhteiskunnalliset vaikuttajat Ujuni Ahmed ja Sara Al Husaini, jotka ovat molemmat kirjoittaneet ja puhuneet maahanmuuttajataustaisten tyttöjen ja naisten kohtaamasta väkivallasta ja kontrollista. Ahmedin[2] ja Al Husainin[3] kuvaama väkivalta ilmenee tyttöjen ja naisten vapautta rajoittavina, yhteisöjen ylläpitäminä normeina ja kohtuuttomina vaatimuksina, vainoamisena, läheisissä suhteissa tapahtuvana fyysisenä ja henkisenä väkivaltana, pakkoaviolittoina sekä tyttöjen sukuelinten silpomisena.
Molempien naisten kuvauksissa tärkeää on paitsi moninaisten väkivallan muotojen esiin nostaminen myös huomiot siitä, miten suomalainen yhteiskunta on vuosien ajan toistuvasti katsonut toisaalle ja vaiennut aiheesta. Peilaten Ahmedin ja Al Husainin teoksiin ja ajatuksiin pohdin, mikä tätä vaikenemista aiheuttaa, ja miksi sen pitää loppua.
Sensitiivisyys
Meille, jotka kohtaamme työssämme eri taustoista ja vähemmistöistä tulevia ihmisiä, on selvää, että haluamme olla tekemättä oletuksia tai yleistyksiä perustuen esimerkiksi kohtaamamme ihmisen uskontoon tai alkuperään. Tämä sinänsä hyvää tarkoittava sensitiivisyys voi kuitenkin kääntyä itseään vastaan silloin, kun se muuttuu meidän omaksi peloksemme virheiden tekemisestä ja estää meitä puuttumasta.
Saatamme vältellä väkivallan puheeksi ottamista, koska emme halua toisen ajattelevan, että liitämme väkivallan mahdollisuuden hänen kulttuuriseen tai uskonnolliseen taustaansa. Haluamme siis olla “hyviä ihmisiä”. Tällaisissa tapauksessa suojelemme kuitenkin vain itseämme siltä mahdollisuudelta, että meihin kohdistuu negatiivisia tunteita (toinen loukkaantuu), emme ihmistä, jonka kanssa olemme vuorovaikutuksessa ja joka voi olla tuen ja avun tarpeessa.
Voihan olla, että on tilanteita, joissa otamme puheeksi väkivallan, vaikka sitä ei olisi esiintynyt. Kysyn kuitenkin: kumpi on haitallisempaa; se, että kysyn väkivallasta ”turhaan” vai se, että väkivaltaa kokenut nainen tai tyttö ei tule nähdyksi ja kuulluksi, hänen kokemuksensa sivuutetaan ja hän jää asian kanssa yksin, ilman apua? Sensitiivisyys herkkyytenä nähdä ja ymmärtää eri ryhmiin liittyviä haavoittuvuustekijöitä on suotavaa, mutta sensitiivisyys arkuutena puuttua ja toimia, on vahingollista.
Pelko rasismin lisääntymisestä
Tiedämme, että toisinaan vähemmistöihin kuuluvien naisten kokemaa sortoa käytetään välineenä rasististen kantojen ilmaisemiseen esimerkiksi julkisessa keskustelussa. Pelko rasismin lisääntymisestä on kuitenkin kehno syy olla osallistumasta keskusteluun. Ensinnäkin, kunniaan liittyvästä väkivallasta puhuminen ei voi jäädä sitä kohdanneiden ihmisten harteille. Toiseksi, olemalla hiljaa annamme puhetilaa niille, joiden motiivi ei ole naisten aseman parantaminen, vaan rasististen mielipiteiden esittäminen.
Joskus vedotaan myös siihen, että valkoisina ihmisinä emme voi puhua toisten puolesta ja että puuttumalla käytäntöihin, jotka eivät koske omaa yhteisöämme, sorrumme kolonialistiseen vallankäyttöön. Ajattelen, että valtaväestöön kuuluvan ihmisen osallistumisen keskusteluun ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa tilan viemistä vähemmistöihin kuuluvilta ihmisiltä itseltään. Keskustelua on mahdollista käydä siten, että on valmis kuuntelemaan ja oppimaan. Jos kannatamme ihmisoikeuksia, meidän tulee avoimesti voida osoittaa tukemme esimerkiksi tyttöjen sukuelinten silpomista vastustaville hankkeille ja toimijoille sen sijaan, että asian sensitiivisyyden vuoksi vaikenemme. Tarvitaan vastuunkantoa, tarvitaan liittolaisuutta.
Uhka
Estääkö meitä puuttumasta ja puhumasta myös pelko osapuoleksi joutumisesta yhteisöjen välisiin tai sisäisiin kiistoihin? Saatamme pohtia, voiko väkivaltaan puuttuminen aiheuttaa itseemme kohdistuvaa uhkaa. Väkivallan uhkaan on aina syytä suhtautua vakavasti, enkä halua tätä vähätellä. Samalla meidän on kuitenkin hyvä tiedostaa, että valtaväestöön kuuluvia ihmisiä suojaa monet tekijät verrattuna haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisiin – niihin tyttöihin ja naisiin, jotka elävät yhteisöissä, joissa esimerkiksi kunniaan liittyvää väkivaltaa esiintyy.
Meitä suojaa valta-asemamme, toisinaan virka-asema. Meitä suojaa se, että tiedämme, miten suomalainen yhteiskunta toimii, tiedämme sen lait, tiedämme omat oikeutemme. Tosiasia on, että meihin kohdistuva uhka on murto-osa siitä, mitä monet väkivaltaa kokeneet joutuvat kohtaamaan. Pelko on inhimillistä, mutta se ei oikeuta sitä, että jätämme yhteisöt omilleen ratkaisemaan väkivaltaan liittyviä ongelmia. Meidän olisi myös ymmärrettävä, että yhteisöjen sisällä on monenlaista ajattelua, mielipiteitä, vastarintaa ja halua muuttaa haitallisia käytäntöjä. Meidän täytyy aktiivisesti kuunnella näitä ääniä ja lähteä mukaan keskusteluun.
Hiljaisuuden on loputtava
Valkoisen vaikenemisen kulttuurin voi nähdä yhtenä rakenteellisen rasismin ilmentymänä: hiljaisuus ja pois katsominen tarkoittavat sitä, että emme halua tunnustaa etnisiin vähemmistöihin kuuluvien naisten ja tyttöjen kohtaamaa väkivaltaa. Vaikeneminen on hiljaista hyväksyntää. Karuimmillaan se tarkoittaa sitä, että emme pidä maahanmuuttajataustaisten tyttöjen ja naisten kokemaa väkivaltaa yhtä tärkeänä asiana, kuin valkoisten kohtaamaa väkivaltaa. Ilman ilmiön tunnistamista ja tunnustamista siitä on mahdotonta puhua ja sitä vastaan on mahdotonta taistella. Sekä Ahmed että Al Husaini kysyvätkin kirjoissaan: mitä tapahtuisi, jos valkoisten tyttöjen vapautta rajoitettaisiin samalla tavalla, kuin monille heidän yhteisöihinsä kuuluville tytöille tehdään? Olisiko mahdollista, että kukaan aikuinen tai viranomainen ei puuttuisi väkivaltaan ja pakottamiseen tai esimerkiksi siihen, että lapsi vain katoaa kuukausiksi tai jopa vuosiksi koulusta, jos kyseessä olisi valkoinen tyttö?
Surullista on myös se, miten hiljaisuutemme rakentaa muuria valkoisten ja näkyvään vähemmistöön kuuluvien ihmisten – niidenkin, jotka tekevät työtä yhdenvertaisuuden edistämiseksi – välille, vaikka ihmisoikeuksien edistämisessä ja väkivallan torjumisessa tarvitsisimme yhteistä rintamaa. Haluttomuutemme keskustella vähemmistöihin kuuluvien naisten kokemasta väkivallasta sisältää ikävän viestin: tasa-arvotyön agenda on jo asetettu, eikä siihen kuulu vähemmistöjen kohtaamat ihmisoikeusloukkaukset, kuten tyttöjen sukuelinten silpominen, pakottava kontrolli tai pakkoavioliitot. Sara Al Husaini kysyykin kirjassaan oikeutetusti: “Kumoaako ihonvärini sukupuoleni? Eikö taisteluni ole myös feminismiä?”
Meillä ei ole varaa hiljaisuuteen. Jokainen naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivallanteko on liikaa. Meidän on otettava vastuu jokaisen lapsen, nuoren ja aikuisen ihmisoikeuksien toteutumisesta ja väkivallan torjumisesta. Meillä ei tarvitse olla valmiita vastauksia siihen, miten saamme vähemmistöyhteisöihin kuuluvien tyttöjen ja naisten kokeman väkivallan loppumaan, jotta voimme ryhtyä toimeen. Meillä on vastuu kysyä, kuunnella, tutkia, ottaa opiksi, ottaa vakavasti, osallistua keskusteluun ja olla osa muutosta.
[1] Valkoisella Suomella tarkoitan tässä valtaväestöön kuuluvia ihmisiä, joilla on asemansa puolesta valtaa vaikuttaa yhteiskunnallisiin käytäntöihin ja julkiseen keskusteluun: viranomaisia, kasvatusalan ammattilaisia, tutkijoita, asiantuntijoita, toimittajia, järjestökentän työntekijöitä, ja monia muita. Kirjoittaja kuuluu itse tähän ryhmään.
[2] Ujuni Ahmed ja Elina Hirvonen (2022) Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. WSOY
[3] Sara Al Husaini (2023) Huono tyttö. Otava
Recent Comments