Kaikki on valmiina. Paitsi vastuu.

Rakenteellisesta vastuusta, hyvistä aikeista ja siitä, kenen ehdoilla kotoutuminen oikeasti toimii.

On olemassa tietynlainen yksinäisyys, jolle ei ole hyvää nimeä suomenkielessä, eikä oikeastaan missään muussakaan kielessä. Se ei ole surua. Se ei ole ikävä kotiin. Se on tunne, joka tulee, kun istuu huoneessa, jossa kaikki toimii normaalisti, ihmiset ovat ystävällisiä eikä mitään ole vikaa, mutta silti tietää, jotenkin selvästi, että ei ole oikein osa ryhmää siitä huolimatta. Tätä ei voi ilmoittaa eteenpäin. Sitä on vaikea todistaa. Ja koska sille ei löydä sanoja, alkaa helposti pohtia: onko ongelma minussa itsessäni?

Tämä kirjoitus ei ole tarina ihmisistä, jotka eivät yrittäneet tarpeeksi. Se on tarina siitä, kenelle vastuu on sysätty ja miksi se päätyy aina samaan suuntaan.

Sama kaava, kaikkialla

Kuvittele perheen yhteinen illallinen Suomessa. Ulkomaalainen puoliso istuu pöydässä ja yrittää seurata keskustelua toisella tai kolmannella kielellään. Hän ymmärtää ehkä joka toisen lauseen. Suomalaiset perheenjäsenet juttelevat keskenään suomeksi — eivät pahoin aikein, vaan koska se on helpompaa, ja puolisonhan pitää oppia suomea kuitenkin. Näin kotoutuminen toimii täällä. Tämä on sanaton sopimus.

Kukaan pöydässä ei ole tietoisesti päättänyt sulkea ketään ulkopuolelle. Kaikki pitävät itseään avoimina ja vastaanottavaisina ja ovat ehkä jopa ylpeitä kansainvälisestä perheenjäsenestään. Silti illallisen taakka, ponnistelu, hämmennys ja hiljainen väsymys kielestä ja kulttuurissa elämisestä, lankeaa kokonaan yhdelle henkilölle. Illallispöydän rakenne on päättänyt, ilman että kukaan on valinnut niin, kenen velvollisuus on kuulua joukkoon ja kuka saa vain levätä.

Sama kaava toistuu työpaikalla. Ulkomaalainen työntekijä on läsnä, mutta ei oikein sisällä. Kokoukset etenevät nopeasti puhekielisellä suomella, päätökset tehdään käytävällä ja viestiryhmässä, johon kuuluvat vain ne, jotka olivat jo valmiiksi mukana. Kun uuteen projektiin tarvitaan vetäjä, ulkomaalaisen työntekijän nimeä ei muisteta ensimmäisenä. Häneltä kysytään mielipidettä, mutta jotenkin ohimennen, ikään kuin hänen panoksensa pitäisi ensin kulkea jonkun toisen kautta ennen kuin se lasketaan mukaan. Suomalainen kollega saattaa puhua hänen puolestaan — tiivistää hänen pointtinsa, viimeistellä hänen lauseensa. Se tehdään hyvää tarkoittaen. Mutta se viestii jotain muuta: että hänen äänensä sellaisenaan ei riitä. Oletusta epäpätevyydestä ei koskaan sanota ääneen. Se näkyy pienissä eleissä: silmien pyörittäminen, kun kysymyksen muotoilu kestää hetken, hyväntahtoinen kehu joka osuu kuin rajanveto: “Sinä puhut niin hyvää suomea.” Tai verkostoitumistapahtumassa esitetty kysymys, joka kuulostaa uteliaalta muttei välttämättä huomaa omaa tausta-ajatustaan: “Mutta mistä sinä oikeasti olet kotoisin?” Jokainen hetki on pieni. Jokainen on kiistettävissä. Yhdessä ne muodostavat jotain, jota on mahdotonta olla huomaamatta mutta lähes mahdotonta todistaa.

Muutaman vuoden kuluttua ulkomaalainen työntekijä lähtee. Työnantaja panee merkille vaihtuvuuden ja alkaa rekrytoida uudelleen. Ei kysytä, kenen vastuulla oli se, että hän lähti.

Sama kaava näkyy sosiaalitoimistossa, missä oletukset kielitaidosta ja kyvyistä estävät aidon ymmärtämisen. Ja lääkärin vastaanotolla, missä lääkäri kääntyy suomalaisen puolison puoleen selittämään diagnoosin — ei siksi, ettei potilas ymmärtäisi, vaan koska se tuntuu nopeammalta ja helpommalta.

Tämä ei ole kokoelma erillisiä tapahtumia. Se on yksi kaava, joka toimii kaikkialla — sama tutkimaton oletus siitä, kenen pitää todistaa olevansa riittävä, ja kenen vastuulla se on.

Suljettu kehä

Vuodesta 2023 lähtien pakolaiskiintiö on puolitettu, reitti turvapaikasta työlupaan on suljettu ja kansalaisuuden saaminen vaatii nyt kahdeksan vuoden asumisen viiden sijaan. Nämä päätökset perustuvat tarinaan: maahanmuuttajat eivät tee tarpeeksi. He eivät opi suomea tarpeeksi nopeasti. He eivät kotoudu tarpeeksi. He eivät ansaitse paikkaansa. Tässä ajattelussa vastuu pärjäämisestä Suomessa on kokonaan heillä itsellään.

Mutta tarina toimii myös toisinpäin. Kun reitti työlupaan on suljettu, henkilö näyttää tilastoissa ja politiikassa siltä, että hän ei ole kotoutunut. Kun kansalaisuus vaatii kahdeksan vuotta asumista Suomessa, henkilö on virallisesti ulkopuolinen pidempään, riippumatta siitä, kuinka hyvin hän on jo sopeutunut suomalaiseen arkeen. Politiikka tuottaa tuloksen, joka oikeuttaa tarinan, joka tuotti politiikan.

Tämä ei ole sattuma. Se on rakenne. Kun kotoutuminen määritellään yksilön vastuuksi, myös sen epäonnistuminen on yksilön epäonnistuminen ja olosuhteet, jotka johtivat epäonnistumiseen, jäävät näkymättömiin. Kehä sulkeutuu. Rakenteellinen vastuu katoaa.

Tutkija Tuuli Kurki kutsuu tätä maahanmuuttajaistamiseksi. Se tarkoittaa prosessia, jossa hyvin erilaisista taustoista tulevat ihmiset niputetaan yhteen kategoriaan — ”maahanmuuttajat” — ja heidät pidetään yksilöllisesti vastuussa tuloksista, jotka ovat rakenteellisia. Sosiologi Akhlaq Ahmadin tutkimus tekee tämän konkreettiseksi: vuoden 2024 tutkimuksessa suomalaisella nimellä varustetut hakijat saivat yli kaksi kertaa todennäköisemmin kutsun haastatteluun kuin yhtä pätevät hakijat somalialaisella tai irakilaisella nimellä. Ainoa muuttuja oli nimi. Henkilö teki kaiken oikein. Rakenne päätti tuloksen.

Välineet ovat olemassa. Samoin epäsymmetria.

Tätä taustaa vasten, ja tietoisena työvoimapulasta, Suomi on rakentanut melkoisen infrastruktuurin kotoutumiselle. Jokainen maahanmuuttaja, jolla on oikeus kotoutumispalveluihin, saa oman kotoutumissuunnitelman: asiakirjan, jossa kuvataan mitä hänen pitää tehdä, oppia ja saavuttaa. Jokaisella yli kolmenkymmenen työntekijän työnantajalla on lain mukaan velvollisuus laatia yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelma.

Maahanmuuttaja saa suunnitelman itsestään. Työnantaja saa suunnitelman, jonka se kirjoittaa itsestään. Toista seurataan. Toinen makaa laatikossa.

Tämä epäsymmetria kertoo tarkalleen, minne vastuu on asetettu. Kotoutumisen välineitä on olemassa: valtion alustoja, THL:n kiihdyttämiä, työkalupakkeja, tutkimusta. Ja silti illallispöytä pysyy samana. Mikroaggressio jää nimeämättä. Ulkomaalainen työntekijä lähtee, eikä kukaan kysy, kenen vastuulla oli se, että hän lähti. Itsearviointityökalu jää lataamatta. Kysymys ei ole se, onko välineitä olemassa. Kysymys on se, miksi vastuu niiden käyttämisestä jää aina jonkun toisen harteille.

Miksi hyvät aikeet eivät riitä

Osa vastauksesta liittyy siihen, miten organisaatiot ymmärtävät oman roolinsa. Ne työnantajat ja organisaatiot, jotka todennäköisimmin uskovat olevansa vapautettuja tästä tarkastelusta, ovat usein juuri niitä, jotka sitä eniten tarvitsevat. Antirasistinen missiolause, monimuotoisuuspolitiikka tai sitoutuminen inkluusioon — mikään näistä ei suojaa rakenteellisen ulossulkemisen toistamiselta. Anna Rastas nimesi tämän kaavan jo vuonna 2009 kirjansa otsikossa: En ole rasisti, mutta… ”mutta” on se kohta, jossa tutkimaton oletus elää. Ja tutkimaton vastuu elää siellä yhtä mukavasti, myös organisaatioissa, jotka työskentelevät maahanmuuttajien kanssa.

Psykologit kutsuvat yhtä tämän ulottuvuutta moraaliseksi lisenssiksi, taipumukseksi, jossa hyvää tehnyt henkilö kokee saavansa olla vähemmän varovainen sen jälkeen. Oikeiden arvojen omaaminen muuttuu tiedostamatta vapautukseksi vastuusta. Maahanmuuttajia kutsutaan jakamaan tarinoitaan tapahtumissa, heidät palkataan kulttuurisen osaamisensa vuoksi ja heitä konsultoidaan kokemuksistaan. Heidän läsnäolonsa on näkyvää. Heidän kasvonsa näkyvät viestinnässä. Silti päätökset, prioriteeteista, strategiasta, kenen ääni painaa, tekevät samat ihmiset kuin ennenkin. Maahanmuuttajille annetaan vastuun ulkonäkö, ilman valtaa, joka tekisi siitä todellista.

Kutsuminen pöydän ääreen ei ole sama asia kuin vallan antaminen. Eroa harvoin tunnustetaan, koska kutsu itsessään tuntuu edistykseltä. Mutta edistys kenen kannalta, ja kenen päättämänä, ovat kysymyksiä, joita ei ole tapana kysyä.

Missä vastuu oikeasti on sinun kontekstissasi?

Näihin kysymyksiin kannattaa vastata rehellisesti — yksin tai tiimisi kanssa.

Kun jotain menee pieleen maahanmuuttaja-asiakkaalle, potilaalle tai työntekijälle sinun kontekstissasi — minne vastuu siitä lähtee? Yksilölle, järjestelmälle, vai onko se aidosti jaettu?
Kuka kirjoitti viimeisimmän yhdenvertaisuussuunnitelmanne — ja olivatko ne ihmiset mukana, joita ulossulkeminen eniten koskee? Jos olivat: oliko se aito vallan siirto, vai olivatko he siellä edustamassa näkökulmaa, jonka perusteella muut sitten päättävät?
Kuka tällä hetkellä tekee työtä sen eteen, että organisaatiostanne tulee tasa-arvoisempi? Jos vastaus on lähinnä ne, joita epätasa-arvo eniten koskee — se ei ole inkluusiota. Se on ongelma inkluusion vaatteissa.
Ja vaikein kysymys: jos ne ihmiset, joita palvelet, työllistät, hoidat tai joiden kanssa elät, kysyttäisiin heiltä yksityisesti tuntevatko he kuuluvansa joukkoon — mitä he vastaisivat? Ja kenen vastuulla on se, jos vastaus olisi ei?

Suomi on rakentanut kotoutumisen arkkitehtuurin. Mutta se ei ole rakentanut yhteistä vastuuntunnetta siitä, onnistuuko kotoutuminen. Taakka on siellä, missä se on aina ollut: sillä henkilöllä, joka saapui. Perheen illallinen, työpaikan käytävä, sosiaalityöntekijän toimisto, lääkärin vastaanotto, laatikkoon jäänyt yhdenvertaisuussuunnitelma: ne eivät ole erillisiä ongelmia. Ne ovat sama kysymys eri mittakaavoissa: kenen odotetaan kantavan kuulumisen työ, ja kuka saa olettaa, että se ei kuulu hänelle?

Välineet ovat olemassa. Tutkimus on olemassa. Vastuu on ollut olemassa koko ajan. Kysymys on, kuka sen ottaa.

Anna Lenkewitz-Salminen toimii aluekoordinaattorina Naapuriäidit-toiminnassa Nicehearts ry:ssä Helsingissä ja kirjoittaa rakenteellisesta inkluusiosta, maahanmuutosta ja kuulumisesta Suomessa. Ota rohkeasti yhteyttä, jos etsit puhujaa, asiantuntijaa tai työpajan fasilitaattoria: anna.lenkewitz@nicehearts.com.

Tämän artikkelin ajatukset, havainnot ja perustelut ovat kirjoittajan omia. Claude AI:ta käytettiin kirjoittamisen ja muokkaamisen apuna niiden muotoilussa ja hiomisessa.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös Naapuriäidit-toiminnan verkkosivuilla.

Lähteet

Tuuli Kurki — Immigrant-ness as (mis)fortune? Immigrantisation through integration policies and practices in education. Helsingin yliopisto, 2019. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/294719(Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)

Akhlaq Ahmad — When the Name Matters: An Experimental Investigation of Ethnic Discrimination in the Finnish Labor Market. Sociological Inquiry, 90(3), 2020. https://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/soin.12276(Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)

Suvi Keskinen, Anna Rastas & Salla Tuori (toim.) — En ole rasisti, mutta… Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Vastapaino, 2009. https://vastapaino.fi/media/f/6859(Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)

Yhdenvertaisuusvaltuutettu https://yhdenvertaisuusvaltuutettu.fi/rasismi(Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)

Sisäministeriö — Maahanmuuttopolitiikan uudistukset 2023–2024. https://sisaministerio.fi(Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)

Laki kotoutumisen edistämisestä — Uudistettu laki tuli voimaan 1.1.2025. https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2023/20230710(Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)

Yhdenvertaisuuslaki (1325/2014) https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2014/20141325(Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)

toimirasismiavastaan.fi https://toimirasismiavastaan.fi